Tarinoita suvusta

Anja Salovaara: Suomenhevonen talvisodassa – Ropo-hevosen tarina

Suomenhevonen on hevosrotu, jolla on sekä ratsu- että työhevosominaisuuksia. Se on ainoa täysin Suomessa kehitetty hevosrotu. Rodun kantakirja perustettiin 6.9.1907, siis samana vuonna, kun Suomi juhli 100-vuotisjuhlavuottaan, suomenhevonen vietti 110-vuotisjuhlavuottaan 6.9.2017, joka on nykyisin myös liputuspäivä.

Suomi oli ennen talvisotaa maatalousval-tainen maa, jossa hevonen oli sekä maa- että metsätaloudessa välttämätön apu. Talvisodan syttyessä vuonna 1939 maassamme oli täysi-ikäisiä hevosia 318000 ja alle kolmevuotiaita 60 000. Hevoset olivat rodultaan suomenhevosia, jotka olivat tottuneet hyvin maamme erikoisolosuhteisiin, kuten ankaraan talveen. Sodan alkaessa todettiin sotakelpoisiksi yli 173 000 hevosta.

Puolustusvoimien omistuksessa oli talvi-sodan alkaessa 5000 hevosta, joten loput hevosista tuli ottaa pakollisilla hevosotoilla. Syksyllä 1939 otettiinkin puolustusvoimille siviiliyhteiskunnasta 60 000 hevosta ja sodan aikana vielä 12 000 lisää.

Talvisodan aikana menehtyi 7 200 hevosta, joista 4 000 vihollistulessa. Hevosten merkitys oli sekä talvi- että jatkosodassa armeijamme liikkuvuudelle täysin ratkaiseva. Hevoset olivat sodassa kaluston, ampumatarvikkeiden, muonan, kenttäkeittiöiden ja raskasaseyksiköissä aseiden kuljetusta varten ja suuri osa hevosista oli rehun kuljetuksessa. Kenttä-tykistössä hevoset vetivät tykkejä yhtä raskasta patteristoa lukuun ottamatta. Raskasta tykkiä vetämään tarvittiin kahdeksan hevosta.

Suomen armeijan sotasaaliina saamien venäläisten hevosten suuri määrä uhkasi suomenhevosen rotupuhtautta: monet venäläishevoset olivat oriita, eikä juuri voitu estää antamasta niiden sekaantua suomenhevosiin.

Poliittisista ja käytännön syistä Neuvosto-iitto ei suostunut ottamaan omia hevosiaan takaisin osana Suomen valtavia sotakorvauksia. Mutta suomenhevoset kuitenkin kelpasivat maksuksi, ja vuosina 1947 ja 1948 Venäjälle vietiin yhteensä 18 000 suomen-hevosta. Parhaita yksilöitä ei tarjottu ja aikalaistodistajien mukaan moni komea, mutta muuten kelvoton eläin päätyi Venäjälle.

Suomalainen sotilas tunsi suoranaista ase-veljeyttä mukana olleita hevosia kohtaan. Hevosia pidettiin tavallaan sodan sijais-kärsijöinä ja niistä pidettiin mahdollisimman hyvää huolta. Myös kotijoukot muistivat rintamalla ollutta hevostaan sekä hevosmiestä, jos vain suinkin hevosen sijaintipaikka oli tie-dossa. Hevosen kuulumisia kerrottiin usein myös kotirintaman suuntaan. Hevonen oli monelle rakas ystävä sodan keskellä ja siihen saatettiin kiintyä kovastikin. Monille tutun hevosen ampuminen oli vaikeampi paikka kuin vihollisen ampuminen.

Hevosen hoidosta ja ensiavusta vastasi ensisijaisesti ajomies. Sodan aikana oli tärkeää ennaltaehkäistä mahdollisia vammoja ja sairauksia. Hevosten hyvinvoinnin turvaamisessa ajomiehiä auttoivat kengittäjät ja eläinlääkärit opastamalla kuormien kokoamisessa, varusteiden sovituksessa sekä rehustuksessa. Tässä myös hevosten ajomiehille ja hoitajille kehittyi tietotaitoa hevosten muusta hoidosta.

Isäni Eino Hietala palveli talvisodassa 6. eläinlääkärikomppaniassa, ja se oli sodan jälkeen kotipaikkakunnallani Kuhmalahdella yleisesti tiedossa. Sodan jälkeen häntä tultiin usein hakemaan avuksi, kun hevonen oli sairastunut, koska aina ei ollut mahdollista saada eläinlääkäriä paikalle.

Äitini kotitalosta Kuhmalahden Tervaniemen Tapanilasta jouduttiin luovuttamaan Ropo-niminen hevonen sotaan. Tätini Alma Särkikosken (1897 – 1992) jäämistöstä löytyi kaksi kirjettä, jotka hän oli saanut rintamalta Ropon ajomieheltä, Matti Suvannolta. Hän kirjoitti Alma-tädilleni Ropon kuulumisia näin.

Ensimmäinen kirje 1.2.1940:

Neiti Alma Särkikoski

Sydämelliset terveiseni Teille, ja paljon kiitoksia kauniista kirjeestänne ja paketista, jotka sain jo joku aika sitten. Ilmaisen tässä ensiksi syvimmän osanottoni veljenne kaatu-misen johdosta. Jos kansamme on siellä sisä-rintamalla yksimielistä, on meidän aseveljien kesken yhteenkuuluvaisuuden tunne sitäkin suurempi.

Olette varmaan odottanut minulta jonkin-laista tietoa. Mutta en ole ollut ennen tilai-suudessa kirjoittamaan, sillä tällä rintaman-osalla on ollut ankarat taistelut ja meillä on ollut ajoja ja muutakin hommaa niin ettei ole paljon lepohetkiä ollut. Nyt on vähän rauhal-lisempaa. Ajelemme tykille ammuksia. Ker-ran olimme Ropon kanssa tiukassa paikassa, mutta selvisimme sentään kumpikin ilman naarmuakaan. Olemme Ropon kanssa molemmat yhtä rauhallisia ja kiintyneet kumpikin toisiinsa. Pääsemme luultavasti piakkoin vähän taaemmaksi lepäämään ja uudet miehet ja hevoset tulevat tilallemme.

Olen ennen vanhempieni kotona ajanut paljon hevosta, vaikka itselläni ei ole, sillä minulla on niin pieni tila, ettei kannata hevosta pitää. Olen syntyjään pohjalainen, mutta asun nyt Visuvedellä, Ruoveden pitäjässä, jossa omistan Tarjanteen rannalla pientä kappaletta tätä kallista isänmaatamme. Siellä olen raivannut pienet pellot ja rakentanut kotiani muutaman vuoden ajan. Mutta nyt kutsui nämä tehtävät tänne turvaamaan rau-haamme. Olen onnellisissa naimisissa ja kah-den tytön isä, joista vanhempi on kulkenut alakoulua ja kykenee jo kirjoittelemaan minulle tänne. Nuorempi on neljän vuoden.

Arvelitte ettei Ropo enää kotiaan palaa. Minä taas uskon, että kyllä se vielä astelee kotipellollakin, vaikka nyt onkin näissä yhtä tärkeissä tehtävissä osaltaan viemässä suurta asiaamme voittoon. Pidän siitä huolta kuin omastani niin kauvan, kun minulla on ilo sitä hoitaa. Ilmoitan sinne teille, jos sattuisi jotain  vahinkoa tulemaan. Siellä Hämeen sydämessä olette kai saaneet olla rauhassa vihollisen turmalinnuiltakin, niin kuin muultakin sodan melskeeltä.

Kiitoksia vain vielä siitä paketista. Kun en satu olemaan tupakkimies, annoin ne tupakat sellaisille, jotka sitä kipeimmin tarvitsivat. Siitä täällä joillakin on joskus puutetta.

Parhainta vointia vaan ja onnea ja siunausta teille kaikille siellä!

Olkaa hyvä ja kirjoittakaa minulle joskus.

Tkm. Matti Suvanto

I/KTR 3:n kol.

Välirauha tehtiin 13.3.1940 ja Matti Suvanto on kirjoittanut Alma Särkikoskelle sen jälkeen toisen kirjeen.

Toinen kirje 27.3.1940:

Terveiseni taas täältä Karjalasta sinne Hämeen maille!

Ropo on säilynyt hengissä. Laihtunut se kyllä jonkin verran on. Meillä kun oli Summassa kovat ajat ja siihen aikaan oli vielä ne ankarat pakkaset, niin että hevosiin tuli pään tautia ja se vei jotkut hyvinkin heikoiksi. Ropossa ei kovin pahana ollut.

On se varmaan hevosellekin kuin juhlaa kun pääsevät kotitanhuville ja saavat alkaa tutut työt toukopelloilla. Kyllä Ropo on ollut niin uskollinen kaveri täällä minulle. Se tuntee minut jo kaukaa.

Nyt se on sitten rauha. Vaikka se on toiselta puolen suuri helpotus ja huojennus, on se toisaalta raskas ankarine ehtoineen. Mutta asia on nyt se mikä se on. Ei siinä auta muu kuin lähteä tästä pisteestä mihin tämä onneton taistelu päättyi, rakentamaan mitä sota on hävittänyt. Monen kohdalle on sattunut korvaamattomia menetyksiä, niin kuin siellä teilläkin. Mutta tämä sankarien muisto velvoittaa meitä seisomaan lujina paikallamme ja koettamaan kukin kohdal-tamme nyt rakentaa ja tarpeen tullen taas puolustaa tätä kovia kokenutta maatamme.

Sillä emme voi muuta kun siunata niiden muistoa jotka kalleimpansa sen edestä ovat antaneet, tehdä työtä tulevien sukupolvien hyväksi toivossa, että heillä olisi onnellisempi aika elettävänään. Kai alkava kevät vähitellen poistaa tämän painostavan tunteen ja uusi elämä alkaa orastaa.

En osaa sanoa koska täältä hevosia aletaan vapauttaa. Mutta siitä luultavasti aikanaan ilmoitetaan. Kirjoitin vain tämän, että tiedätte siellä, että Ropo on elävien ilmoilla. Se on nähnyt Summan taistelukentät, Näykit, Huumolat, Säiniöt ja Viipurit y.m. ja aina on tehtävänsä suorittanut.

En tiedä nyt muuta kuin toivotan vain hyvää ja onnellista kevättä ja kesää tämän ankaran talven jälkeen teille kaikille siellä vaikka en teitä tunnekkaan.

Tervehtien

Matti Suvanto

Särkikosken sukuun kuuluva, eläinlääkäri Hanna Nurmi Savukoskelta kertoi hevosen pääntaudista näin:

Pääntauti on streptokokin aiheuttama tulehdus, jossa tyypillisesti tulee ylempien hengitysteiden tulehduksen oireita ja leuanalusimusolmukkeet turpoavat ja niihin tulee jopa paiseita. Tapauksia on ihan näinä päivinäkin Suomessa. Se on raju tauti, varsinkin, jos tekee töitä pakkasessa sotarintamalla.”

Välirauha oli solmittu maaliskuussa 1940 ja aloitettiin hevosten kotiuttaminen huhtikuussa, sillä niitä tarvittiin kipeästi alkaviin kevään kylvötöihin. Näin Ropokin pääsi kovien sotakokemustensa jälkeen vielä takaisin tutuille kotipelloille Kuhmalahdelle Tervaniemen Tapanilaan, mutta Ropon isäntä, enoni Martti Särkikoski ei palannut kotiin. Hän kaatui 27-vuotiaana jo sodan alkuvaiheessa 16.12.1939.

Anja Salovaara
Tampere